Kirjoitin ensimmäisen kokonaisen romaanikäsikirjoitukseni 2010-2011 ja jätin sen sitten pöytälaatikkoon. Annoin sitä kyllä ystäville luettavaksi, mutta tuntui etten halunnut itse koskea siihen mitenkään. Tunteet tekstiä kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset. Olin toisaalta kamalan ylpeä ja onnellinen siitä että olin saanut kirjoitettua kokonaisen romaaninmittaisen tarinan. Ja sitten toisaalta tuntui että teksti oli niin kökköä että jos erehtyisin lukemaan sitä, saattaisin tuhota koko kasan.

Aika kului, kirjoitin muita tekeleitä ja sain yhden jopa julkaistua, ja vihdoin pari vuotta sitten alkoi tuntua että tuon ensimmäisenkin voisi kaivaa tuulettumaan. Pidin edelleen sen ideasta, tarinastakin pääpiirteissään, muutamasta hahmosta — nämä olivat tunnelmat avaamatta itse käsikirjoitusta. Rohkaisin siis mieleni ja luin tekstin läpi.

Valitettavasti säilöminen ei ollut maagisesti parantanut tekstin laatua, mutta ajan kuluminen oli auttanut siihen, etten enää tuntenut halua painaa deleteä. Suuren remontin tarina kuitenkin vaatisi; niin suuren, ettei ollut kyse muokkaamisesta vaan koko idean kirjoittamisesta uudelleen. Da capo. Homma tuntui niin järisyttävän suurelta, että päätin lykätä sitä hamaan tulevaisuuteen. Älä koskaan tee nyt sitä minkä voit tehdä huomenna, tai jotain sinne päin.

Pyysin kuitenkin ammatti-ihmiseltä kommentaaria tekeleelle ja sainkin sitä. Sitten kokosin tämän kommentaarin sekä kaikilta muilta vuosien saatossa saamani kommentit yhteen ja työnsin ne sinne vertauskuvalliseen pöytälaatikkoon käsikirjoituksen kanssa hautumaan.

Piti odottaa vielä vuosi, puolitoista, ennen kuin aika tuntui kypsältä, ja sitten aloin purkaa kommentteja ja tehdä kirjoitussuunnitelmaa. Viime marraskuussa päätin vihdoin tarttua toimeen ja sain kuukaudessa aikaan jonkinlaisen uuden version ko. kasasta. Nyt olen työstämässä tuota uutta versiota eteenpäin, ja tuntuu hyvältä. Tarina on kasvanut aikuiseksi, kommentoi yksi edellisenkin version lukenut ystävä tämän uuden version alkua.

Mikä sitten muuttui? Tarina on edelleen unien ja musiikin värittämä steampunk-seikkailu, jossa lennellään ilmalaivalla ja pyydetään elämän suuriin ongelmiin apua tivolin ennustajaeukolta. Ja hyvä niin. En minä tunnelmaa halunnutkaan muuttaa. Mutta ehkä hahmoissa on nyt pikkuisen enemmän syvyyttä, heidän motiivinsa paremmin perusteltuja, maailma vähemmän mustavalkoinen, huumori hiukan hillitympää. Vaikka tekstissä edelleen siteerataan kansallisfilosofiamme Matti Nykästä. Latinaksi.