Kirjoitin ensimmäisen kokonaisen romaanikäsikirjoitukseni 2010-2011 ja jätin sen sitten pöytälaatikkoon. Annoin sitä kyllä ystäville luettavaksi, mutta tuntui etten halunnut itse koskea siihen mitenkään. Tunteet tekstiä kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset. Olin toisaalta kamalan ylpeä ja onnellinen siitä että olin saanut kirjoitettua kokonaisen romaaninmittaisen tarinan. Ja sitten toisaalta tuntui että teksti oli niin kökköä että jos erehtyisin lukemaan sitä, saattaisin tuhota koko kasan.

Aika kului, kirjoitin muita tekeleitä ja sain yhden jopa julkaistua, ja vihdoin pari vuotta sitten alkoi tuntua että tuon ensimmäisenkin voisi kaivaa tuulettumaan. Pidin edelleen sen ideasta, tarinastakin pääpiirteissään, muutamasta hahmosta — nämä olivat tunnelmat avaamatta itse käsikirjoitusta. Rohkaisin siis mieleni ja luin tekstin läpi.

Valitettavasti säilöminen ei ollut maagisesti parantanut tekstin laatua, mutta ajan kuluminen oli auttanut siihen, etten enää tuntenut halua painaa deleteä. Suuren remontin tarina kuitenkin vaatisi; niin suuren, ettei ollut kyse muokkaamisesta vaan koko idean kirjoittamisesta uudelleen. Da capo. Homma tuntui niin järisyttävän suurelta, että päätin lykätä sitä hamaan tulevaisuuteen. Älä koskaan tee nyt sitä minkä voit tehdä huomenna, tai jotain sinne päin.

Pyysin kuitenkin ammatti-ihmiseltä kommentaaria tekeleelle ja sainkin sitä. Sitten kokosin tämän kommentaarin sekä kaikilta muilta vuosien saatossa saamani kommentit yhteen ja työnsin ne sinne vertauskuvalliseen pöytälaatikkoon käsikirjoituksen kanssa hautumaan.

Piti odottaa vielä vuosi, puolitoista, ennen kuin aika tuntui kypsältä, ja sitten aloin purkaa kommentteja ja tehdä kirjoitussuunnitelmaa. Viime marraskuussa päätin vihdoin tarttua toimeen ja sain kuukaudessa aikaan jonkinlaisen uuden version ko. kasasta. Nyt olen työstämässä tuota uutta versiota eteenpäin, ja tuntuu hyvältä. Tarina on kasvanut aikuiseksi, kommentoi yksi edellisenkin version lukenut ystävä tämän uuden version alkua.

Mikä sitten muuttui? Tarina on edelleen unien ja musiikin värittämä steampunk-seikkailu, jossa lennellään ilmalaivalla ja pyydetään elämän suuriin ongelmiin apua tivolin ennustajaeukolta. Ja hyvä niin. En minä tunnelmaa halunnutkaan muuttaa. Mutta ehkä hahmoissa on nyt pikkuisen enemmän syvyyttä, heidän motiivinsa paremmin perusteltuja, maailma vähemmän mustavalkoinen, huumori hiukan hillitympää. Vaikka tekstissä edelleen siteerataan kansallisfilosofiamme Matti Nykästä. Latinaksi.

Syksyllä eräs ystäväni kertoi lukeneensa Nukkemestarin ja mainitsi, että se oli tuonut mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”sen nukkejutun”. Kaivelin mieleni arkistoja ja tulin siihen tulokseen, etten ollut lukenut kyseistä teosta. En miettinyt silloin asiaa sen enempää, ajattelin vain että on aika luonnollista että kaksi kauhuromanttista tarinaa muistuttavat jotenkin toisiaan. Sen verran olin kai kuitenkin utelias, että tulin lukeneeksi syksyn ja talven kuluessa Ruiz Zafónin ne suomennetut kirjat, joihin en ollut aiemmin tutustunut. Ja löytyihän ”se nukkejuttukin” vihdoin.

Pidin kirjasta, mutta lukukokemus oli samalla todella hämmentävä. Aivan kuin olisimme molemmat ostaneet jostain tarinakaupasta saman pussillisen aineksia ja leiponeet sitten niistä omanlaisemme kakun. Ei nyt takerruta sekavaan metaforaan eikä mennä myöskään liikaa yksityiskohtiin, koska en halua spoilata kumpaakaan näistä kirjoista, mutta molemmista löytyi esimerkiksi Vanha hautausmaa, teatteri ja tietenkin niitä nukkeja.

Hassuinta tässä on, ettei kyseessä ole todellakaan ensimmäinen kerta. Muutama vuosi sitten luin Viivi Hyvösen teoksen Apina ja uusikuu, josta pidin todella paljon, mikä ei sinänsä ollut erikoista: olinhan itse kirjoittanut pari vuotta aiemmin pöytälaatikkoon aika samanhenkisen scifi-noir-käsikirjoituksen, jossa oli yökerholaulajatar Lana (vrt. Luna) ja salaperäinen taustavaikuttaja Rouva (vrt. Rouva).

Taannoin koin myös kauhunhetkiä esimerkiksi lukiessani kuvausta Antti Salmisen romaanista Lomonosovin moottori tai Leena Krohnin Erehdyksestä, jotka molemmat toivat yllättävän paljon mieleen erään työn alla olevan käsikirjoitukseni, kutsutaan sitä nyt vaikka Juhaniksi. Sitten kun olin saanut Juhanin ensimmäisen version kasaan, luin molemmat mainitut romaanit ja kylmä hiki kuivui otsaltani; en sentään ollut kirjoittamassa kummankaan kerrassaan mainiota teosta uusiksi.

Tämä on varmaan tuttua kaikille, jotka kirjoittavat. Uskon. Toivon. Jotkut kirjailijat nyt vain tuntuvat ajattelevan samanlaisia asioita, katselevan maailmaa aavemaisen tutusta näkökulmasta. Aina sen huomaaminen jaksaa ihmetyttää minua.

Pari vuotta sitten aloin kirjoittaa tarinaa kirjailijasta, jonka jokaisen romaanin oli ehtinyt jo julkaista joku toinen. Sitten kuulin eräältä ystävältäni, että hän oli lukenut sellaisen tarinan.

Kirjoitin pienen kannustuspuheen suomalaisille NaNoWriMoon osallistujille, aiheena se miten Nukkemestarista tuli Nukkemestari. Jaetaanpa se tässäkin.

Oli syksy 2012 ja mietiskelin, minkälaisen romaanin haluaisin kirjoittaa marraskuussa. Jotain tummasävyistä mutta ei masentavaa, fantasiaa mutta ei mitään miekkaa-ja-magiaa, jotain sellaista mitä kuvailisin englanniksi sanalla uncanny. Jotain, jonka elokuvaversion voisi ohjata Guillermo del Toro. Katselin kotona katosta roikkuvaa pientä marionettia ja totesin, että voisinpa kirjoittaa tarinan nukketeatterista. Kirjoitin muutaman rivin muistiinpanoja:

uskonto vs. rebeltaikuus
pappianimaattorit, golemit
lainsuojattomat animaattorit

Tuhka: kertoja, nukkemestarin oppilas
Perro: ystävä, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Nukkemestari: “hullu hatuntekijä”, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Rabbi Loew, toinen kertoja? *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*

*neljä sanaa spoilaavaa luonnehdintaa juonesta*

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tästä sen näkee. Tuli marraskuun 1. päivä, ja näin käsikirjoitukseni alkoi:

Mistä tarina alkaa? Varhaislapsuudestani orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen? Elämästäni kadulla; ajasta jolloin tapasin Perron? Vai siitä, kun hänet kadotin? Näennäisesti tarina alkaa päivästä, jolloin menin Marionettimiehen oppiin. Tai jo paljon aiemmin: marionetista, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta, ja varjoihin piiloutuvasta ihmishahmosta, joka löydöstä lähtien seurasi minua, aina jossain näkökenttäni laidalla. Sellainen alku jättäisi kuitenkin huomiotta kaiken, mikä minulle oli tärkeintä. Se jättäisi huomiotta perimmäisen motiivin kaikille teoilleni.

Marraskuun aikana kirjoitin tasaisella tahdilla ja sain 50000 sanaa täyteen 29. päivä. Roikuin ahkerasti foorumilla, mitä en ollut aiemmin siinä mittakaavassa tehnyt, ja sain paljon vertaistukea. Ennen kaikkea minulla oli hauskempaa kuin aiempina vuosina, kun kirjoittaminen ei tuntunut aivan niin yksinäiseltä puuhalta kuin se yleensä on. Vastailin esimerkiksi kaverille kilautuksiin, ja näiden vastausten ansiosta onnistuin muuttamaan parin toverin (krhm, tiedätte kyllä keitä olette) tarinat vähän toisen näköisiksi kuin ne olisivat olleet ilman minua. Eksyipä Nukkemestariinkin jotain nano-meemejä, tappajalapio sinne ainakin tuli jäädäkseen.

Kun marraskuu loppui, tarinakin oli melkein lopussa: olin keskellä viimeistä lukua, vain yksi kohtaus puuttui. (Kohtauksen jälkeen tuli vielä epilogintapainen, mutta senkin olin jo kirjoittanut.) Jos unohdetaan sellainen pikkuseikka, että keskellä tarinaa oli epäjatkuvuuskohta, jossa olin muuttanut juonta ja kirjoittanut tarinan loppuun olettaen, että alkupuoli oli jo korjattu uuden juonen mukaiseksi… niin, jos se unohdetaan, kaikkihan oli mennyt erinomaisen hyvin. Ja sellainen toinen pikkuseikka haittasi myös hiukan, etten tiennyt mitä siinä viimeisessä kohtauksessa pitäisi tapahtua.

Tätä kirjoittaessani on lokakuu 2016. Nukkemestari ilmestyi Myllylahden julkaisemana tämän vuoden maaliskuussa. Neljä vuotta on kulunut, tarina on saanut lopun, ja keskivaiheen epäjatkuvuuskohtakin on korjattu. Toivottavasti — ainakaan kukaan lukija ei ole huomauttanut sen kaltaisesta virheestä… Tie on ollut pitkä, enkä tiedä, kuinka mones tekstiversio lopulta päätyi kansien väliin. Näin se alkaa nykyään:

Mistä tarina alkaa? Tarina on värikäs seinävaate; ei sellaisella ole alkua. Kudelman muodostavat elämäni langat: Varhaislapsuuteni orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen. Päivät Marionettimiehen opissa. Paholaisnukke, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta. Varjoihin piiloutuva ihmishahmo, joka löydöstä lähtien seurasi minua aina jossain näkökenttäni laidalla. Kaikki nämä langat ovat osa tarinaa, joka olen minä. Mutta kaikkein paksuin loimilanka kudelmassa on Perro. Hän on minun merkitykseni, minun elämänvereni.

Teksti on elänyt, mutta tuskin mitään muita kohtia olen hieronut niin paljon kuin ihan alkua, enkä ole varma tuliko se lainkaan paremmaksi kaikesta siitä hieronnasta. Nyt se on joka tapauksessa lopullinen versio, mikä on tavallaan aika huojentava ajatus. En tiedä, olisinko koskaan saanut kirjoitettua kokonaista romaanikäsikirjoitusta ilman nanoa, sillä kuten edellisistä virkkeistä voi ehkä päätellä, sisäinen kriitikkoni on äänekäs rouvashenkilö ja suurin syy hitaahkoon kirjoitusvauhtiini.

Kun kirjoitin nuo ensimmäiset sanat marraskuun 1. päivänä 2012, en totta vieköön arvannut, että aloittelin siinä esikoisromaaniani. Mutta voisin lyödä vetoa, että 1.11.2016 jossain päin Suomea joku nanoilija kirjoittaa sanat, jotka aloittavat hänen esikoisromaaninsa taipaleen.

Sain Juhanin seuraavan version kokoon. Se on hyvä, sillä tiistaina alkaa marraskuu, jolloin pitää tietenkin kirjoittaa uutta. Juhani koostuu fragmenteista ja tässä vaiheessa muokkaus tarkoitti pääasiassa rakenteen muokkausta, oikeiden paikkojen etsimistä näille fragmenteille. Kun jotain palasta siirtää, täytyy tietenkin samalla päivittää tekstiä sellaiseksi, että se sopii uuteen järjestykseen, ja oli siellä myös muutama kohta, joissa tekstin tyyli oli jotenkin väärä ja vaati uudelleenkirjoitusta.

Edellisen version lukijat kommentoivat mm. näin:

Melkoisen hengästyttävää menoa … Jos yhtään haluaisit lukijalle antaa enemmän lepohetkiä … Kaiken limittyminen varsin moninaisesti … Huumori toimii kuin tauti, mikä on tarpeenkin noin järeässä jutussa … Se [fragmentti] jossa selvitetään pääosin miten maailma makaa, voisi ehkä sijoittua hieman aiemmin kuin nyt.

[yksi fragmentti] on jotenkin väärällä tavalla outo, irrallinen… Sekavuutta lisää se että hahmot tuodaan ilman muuta tunnettuina, mutta heidät esitellään vasta myöhemmin… [yksi fragmentti] on joko suurta neroutta tai keisarin uudet vaatteet.