Uudelleenkirjoitusta

Kirjoitin ensimmäisen kokonaisen romaanikäsikirjoitukseni 2010-2011 ja jätin sen sitten pöytälaatikkoon. Annoin sitä kyllä ystäville luettavaksi, mutta tuntui etten halunnut itse koskea siihen mitenkään. Tunteet tekstiä kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset. Olin toisaalta kamalan ylpeä ja onnellinen siitä että olin saanut kirjoitettua kokonaisen romaaninmittaisen tarinan. Ja sitten toisaalta tuntui että teksti oli niin kökköä että jos erehtyisin lukemaan sitä, saattaisin tuhota koko kasan.

Aika kului, kirjoitin muita tekeleitä ja sain yhden jopa julkaistua, ja vihdoin pari vuotta sitten alkoi tuntua että tuon ensimmäisenkin voisi kaivaa tuulettumaan. Pidin edelleen sen ideasta, tarinastakin pääpiirteissään, muutamasta hahmosta — nämä olivat tunnelmat avaamatta itse käsikirjoitusta. Rohkaisin siis mieleni ja luin tekstin läpi.

Valitettavasti säilöminen ei ollut maagisesti parantanut tekstin laatua, mutta ajan kuluminen oli auttanut siihen, etten enää tuntenut halua painaa deleteä. Suuren remontin tarina kuitenkin vaatisi; niin suuren, ettei ollut kyse muokkaamisesta vaan koko idean kirjoittamisesta uudelleen. Da capo. Homma tuntui niin järisyttävän suurelta, että päätin lykätä sitä hamaan tulevaisuuteen. Älä koskaan tee nyt sitä minkä voit tehdä huomenna, tai jotain sinne päin.

Pyysin kuitenkin ammatti-ihmiseltä kommentaaria tekeleelle ja sainkin sitä. Sitten kokosin tämän kommentaarin sekä kaikilta muilta vuosien saatossa saamani kommentit yhteen ja työnsin ne sinne vertauskuvalliseen pöytälaatikkoon käsikirjoituksen kanssa hautumaan.

Piti odottaa vielä vuosi, puolitoista, ennen kuin aika tuntui kypsältä, ja sitten aloin purkaa kommentteja ja tehdä kirjoitussuunnitelmaa. Viime marraskuussa päätin vihdoin tarttua toimeen ja sain kuukaudessa aikaan jonkinlaisen uuden version ko. kasasta. Nyt olen työstämässä tuota uutta versiota eteenpäin, ja tuntuu hyvältä. Tarina on kasvanut aikuiseksi, kommentoi yksi edellisenkin version lukenut ystävä tämän uuden version alkua.

Mikä sitten muuttui? Tarina on edelleen unien ja musiikin värittämä steampunk-seikkailu, jossa lennellään ilmalaivalla ja pyydetään elämän suuriin ongelmiin apua tivolin ennustajaeukolta. Ja hyvä niin. En minä tunnelmaa halunnutkaan muuttaa. Mutta ehkä hahmoissa on nyt pikkuisen enemmän syvyyttä, heidän motiivinsa paremmin perusteltuja, maailma vähemmän mustavalkoinen, huumori hiukan hillitympää. Vaikka tekstissä edelleen siteerataan kansallisfilosofiamme Matti Nykästä. Latinaksi.

Lukemisen valitsemisesta ja hyllynlämmittäjät

Olen ollut ahne lukija siitä lähtien kun opin lukemaan joskus ennen kouluikää. Luen oikeastaan mitä vain, fantasiaa ja scifiä, klassikkoja, dekkareita, tyttö- ja poikakirjoja, kauhua, huumoria, kotimaista ja ulkomaista. Chick lit ja sotakirjat eivät viehätä, ja Suomi rähmällään suossa kotimainen arkirealismi on minusta tylsähkö aihepiiri koska haen kirjallisuudesta ruokaa mielikuvitukselle, mutta kyllä näitäkin kaikkia silloin tällöin tulee luettua ja joistakin olen myös pitänyt.

Vaikka maku on laaja, kiinnostavan lukemisen etsiminen voi silti olla hankalaa. Kirjablogeista löytää hyviä vinkkejä, mutta ne keskittyvät harmillisen paljon ihan uutuuksiin, jotka ovat kirjastossa pitkän varausjonon takana, eikä kaikkea voi ostaa omaksikaan, koska hyllytila on rajallinen meillä, jotka emme asu kartanoissa. (Itse asiassa uskon, että tila loppuisi kesken riippumatta siitä, kuinka paljon sitä on.) Jos menen kirjastoon ilman selkeää suunnitelmaa, mukaan tarttuu yleensä spekulatiivista fiktiota ja dekkareita. Muutakin olisi kuitenkin kiva lukea.

Kymmenisen vuotta sitten törmäsin 1001 books to read before you die -listaan, ja olen siitä lähtien pitänyt sitä kirjavinkkilistanani. Minulla ei ole missään nimessä tarkoitus yrittää lukea kaikkia listan kirjoja, mutta vilkuilen listaa aina kun kaipaan jotain sellaista luettavaa, joka on jonkun konsensuksen mukaan ”hyvää” ja johon en välttämättä muuten tulisi tarttuneeksi. Tämä on toiminut mainiosti, olen löytänyt sitä kautta monta uutta suosikkikirjailijaa (Haruki Murakami, Sarah Waters, Jorge Luis Borges, Angela Carter, Kazuo Ishiguro, …). Olen tähän mennessä lukenut listan kirjoista parisataa, ja vaikka joukossa on ollut kirjoja, joista en ole välittänyt, ehdottomasti enemmän on ollut niitä lukemisen arvoisia.

Kun valitsen seuraavaa luettavaa kirjaa, kirjaston kirjat luonnollisesti asettuvat omasta hyllystä löytyvien edelle. Viitaten aiheeseen rajallinen hyllytila, päätin muutama vuosi sitten etten säilöisi hyllyssä paljon yli kahtakymmentä lukematonta kirjaa kerralla, koska suuremmat määrät tuntuvat ahdistavilta. (Hyllystä sinänsä siis löytyy satoja kirjoja, koska luen lemppareitani uudelleen ja uudelleen ja niiden pitää siksi asua omassa hyllyssäni.) Nyt on kuitenkin vähitellen käynyt niin, että liian suuri osa näistä paristakymmenestä lukemattomasta kirjasta on sellaisia, joita en ole halunnut lukea moneen vuoteen, joten niissä täytyy olla jotain vikaa. Tämä on onnetonta, koska en voi ostaa uusia kirjoja ennen kuin nämä on luettu tai poistettu hyllystä.

Ilahduin kun huomasin alkuvuodesta lähtien blogeissa viittauksia Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. En ole yksin tämän ensimmäisen maailman ongelmani kanssa! Määrittelin omat lämmittäjäni niin, että niiden on täytynyt ilmestyä hyllyyni viimeistään vuonna 2015. Ja voi ihmettä! Tällaisia kirjoja löytyi hyllystäni juuri sen 12 kappaletta, josta haasteessa puhutaan. Tämä on kohtalo, mitä ilmeisimmin. En varmaan jaksa/muista kertoa haasteen edistymisestä, mutta tulkoon nyt kuitenkin tässä mainittua, että se toimi innoittajana minullakin.

Tässä se Tuonelan Tusina:

  • Hal Duncan: Ink. Luin helmikuussa, suuri pettymys. Pidin kovasti Vellumista, joka oli edellinen osa tästä duologiasta, mutta Ink oli tylsä ja sekava.
  • Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas. Luin toukokuussa, ristiriitainen lukukokemus. Paljon kauniita kohtia, mutta kirjan kertojan ihannoima Zorbas, ”rehevä kansanmies”, oli raivostuttavin sovinisti mitä missään kirjassa muistan tavanneeni. Ei siinä mitään, kyllä hahmot saavat olla inhottavia, mutta tässä asenteet tuntuivat myös kirjailijan asenteilta, ja lukeminen oli siksi vastenmielistä.
  • Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia. Luvussa paraikaa, ihan mielenkiintoinen matkakertomus.
  • J.R.R. Tolkien: Silmarillion. Hobitti ja Taru sormusten herrasta ovat suosikkejani lapsuudesta lähtien, mutta tämä on jäänyt lämmittämään hyllyä ehkä hankalan maineensa takia.
  • Mervyn Peake: Gormenghast-trilogia. Lasken tämän kolmeksi kirjaksi, vaikka ovatkin hyllyssäni samassa niteessä. Kirja on niin massiivinen laitos, että on varmaan painonsa vuoksi jäänyt odottelemaan, että vahvistaisin rannelihaksiani punttisalilla.
  • Charles Dickens: The Old Curiosity Shop. Tykkään Dickensistä, mutta tämä on ollut lukematta hyllyssä pari vuotta, en oikein tiedä miksi.
  • Doris Lessing: Kultainen muistikirja. Aloitin tätä kertaalleen, mutta ei imaissut mukaansa. Aion silti lukea vaikka 10 sivua päivässä -metodilla, jolla saa loppuun minkä tahansa tekeleen.
  • John Steinbeck: Vihan hedelmät. Sama kuin edellä. Ensimmäisten muutaman kymmenen sivun perusteella ei tuntunut minun kirjaltani.
  • Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat. Elämäkerrat harvoin maistuvat Salvador Dalín Neron päiväkirjaa ja Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirjaa lukuunottamatta. Ystävä kehui tätä, joten enköhän jossain vaiheessa kahlaa läpi.
  • Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Aukko sivistyksessä, myönnetään. Jospa Suomen satavuotispäivien kunniaksi saisin nyt luettua. Aloitin tätäkin kerran, mutta kesken jäi, kun inhoan lukea murteella kirjoitettua dialogia. Haluaisin todella saada tämän luettua, sillä se tuijottaa minua hyllystä syyttävä ilme selkämyksessään.

Pidän aika epätodennäköisenä, että lukisin nämä kaikki tänä vuonna. Mutta jos yli puolet selättäisin, olisi sekin jo aika hyvä lopputulos.

Sukulaissielukirjailijat

Syksyllä eräs ystäväni kertoi lukeneensa Nukkemestarin ja mainitsi, että se oli tuonut mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”sen nukkejutun”. Kaivelin mieleni arkistoja ja tulin siihen tulokseen, etten ollut lukenut kyseistä teosta. En miettinyt silloin asiaa sen enempää, ajattelin vain että on aika luonnollista että kaksi kauhuromanttista tarinaa muistuttavat jotenkin toisiaan. Sen verran olin kai kuitenkin utelias, että tulin lukeneeksi syksyn ja talven kuluessa Ruiz Zafónin ne suomennetut kirjat, joihin en ollut aiemmin tutustunut. Ja löytyihän ”se nukkejuttukin” vihdoin.

Pidin kirjasta, mutta lukukokemus oli samalla todella hämmentävä. Aivan kuin olisimme molemmat ostaneet jostain tarinakaupasta saman pussillisen aineksia ja leiponeet sitten niistä omanlaisemme kakun. Ei nyt takerruta sekavaan metaforaan eikä mennä myöskään liikaa yksityiskohtiin, koska en halua spoilata kumpaakaan näistä kirjoista, mutta molemmista löytyi esimerkiksi Vanha hautausmaa, teatteri ja tietenkin niitä nukkeja.

Hassuinta tässä on, ettei kyseessä ole todellakaan ensimmäinen kerta. Muutama vuosi sitten luin Viivi Hyvösen teoksen Apina ja uusikuu, josta pidin todella paljon, mikä ei sinänsä ollut erikoista: olinhan itse kirjoittanut pari vuotta aiemmin pöytälaatikkoon aika samanhenkisen scifi-noir-käsikirjoituksen, jossa oli yökerholaulajatar Lana (vrt. Luna) ja salaperäinen taustavaikuttaja Rouva (vrt. Rouva).

Taannoin koin myös kauhunhetkiä esimerkiksi lukiessani kuvausta Antti Salmisen romaanista Lomonosovin moottori tai Leena Krohnin Erehdyksestä, jotka molemmat toivat yllättävän paljon mieleen erään työn alla olevan käsikirjoitukseni, kutsutaan sitä nyt vaikka Juhaniksi. Sitten kun olin saanut Juhanin ensimmäisen version kasaan, luin molemmat mainitut romaanit ja kylmä hiki kuivui otsaltani; en sentään ollut kirjoittamassa kummankaan kerrassaan mainiota teosta uusiksi.

Tämä on varmaan tuttua kaikille, jotka kirjoittavat. Uskon. Toivon. Jotkut kirjailijat nyt vain tuntuvat ajattelevan samanlaisia asioita, katselevan maailmaa aavemaisen tutusta näkökulmasta. Aina sen huomaaminen jaksaa ihmetyttää minua.

Pari vuotta sitten aloin kirjoittaa tarinaa kirjailijasta, jonka jokaisen romaanin oli ehtinyt jo julkaista joku toinen. Sitten kuulin eräältä ystävältäni, että hän oli lukenut sellaisen tarinan.

 

Aluista

Kirjoitin pienen kannustuspuheen suomalaisille NaNoWriMoon osallistujille, aiheena se miten Nukkemestarista tuli Nukkemestari. Jaetaanpa se tässäkin.

Oli syksy 2012 ja mietiskelin, minkälaisen romaanin haluaisin kirjoittaa marraskuussa. Jotain tummasävyistä mutta ei masentavaa, fantasiaa mutta ei mitään miekkaa-ja-magiaa, jotain sellaista mitä kuvailisin englanniksi sanalla uncanny. Jotain, jonka elokuvaversion voisi ohjata Guillermo del Toro. Katselin kotona katosta roikkuvaa pientä marionettia ja totesin, että voisinpa kirjoittaa tarinan nukketeatterista. Kirjoitin muutaman rivin muistiinpanoja:

uskonto vs. rebeltaikuus
pappianimaattorit, golemit
lainsuojattomat animaattorit

Tuhka: kertoja, nukkemestarin oppilas
Perro: ystävä, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Nukkemestari: “hullu hatuntekijä”, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Rabbi Loew, toinen kertoja? *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*

*neljä sanaa spoilaavaa luonnehdintaa juonesta*

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tästä sen näkee. Tuli marraskuun 1. päivä, ja näin käsikirjoitukseni alkoi:

Mistä tarina alkaa? Varhaislapsuudestani orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen? Elämästäni kadulla; ajasta jolloin tapasin Perron? Vai siitä, kun hänet kadotin? Näennäisesti tarina alkaa päivästä, jolloin menin Marionettimiehen oppiin. Tai jo paljon aiemmin: marionetista, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta, ja varjoihin piiloutuvasta ihmishahmosta, joka löydöstä lähtien seurasi minua, aina jossain näkökenttäni laidalla. Sellainen alku jättäisi kuitenkin huomiotta kaiken, mikä minulle oli tärkeintä. Se jättäisi huomiotta perimmäisen motiivin kaikille teoilleni.

Marraskuun aikana kirjoitin tasaisella tahdilla ja sain 50000 sanaa täyteen 29. päivä. Roikuin ahkerasti foorumilla, mitä en ollut aiemmin siinä mittakaavassa tehnyt, ja sain paljon vertaistukea. Ennen kaikkea minulla oli hauskempaa kuin aiempina vuosina, kun kirjoittaminen ei tuntunut aivan niin yksinäiseltä puuhalta kuin se yleensä on. Vastailin esimerkiksi kaverille kilautuksiin, ja näiden vastausten ansiosta onnistuin muuttamaan parin toverin (krhm, tiedätte kyllä keitä olette) tarinat vähän toisen näköisiksi kuin ne olisivat olleet ilman minua. Eksyipä Nukkemestariinkin jotain nano-meemejä, tappajalapio sinne ainakin tuli jäädäkseen.

Kun marraskuu loppui, tarinakin oli melkein lopussa: olin keskellä viimeistä lukua, vain yksi kohtaus puuttui. (Kohtauksen jälkeen tuli vielä epilogintapainen, mutta senkin olin jo kirjoittanut.) Jos unohdetaan sellainen pikkuseikka, että keskellä tarinaa oli epäjatkuvuuskohta, jossa olin muuttanut juonta ja kirjoittanut tarinan loppuun olettaen, että alkupuoli oli jo korjattu uuden juonen mukaiseksi… niin, jos se unohdetaan, kaikkihan oli mennyt erinomaisen hyvin. Ja sellainen toinen pikkuseikka haittasi myös hiukan, etten tiennyt mitä siinä viimeisessä kohtauksessa pitäisi tapahtua.

Tätä kirjoittaessani on lokakuu 2016. Nukkemestari ilmestyi Myllylahden julkaisemana tämän vuoden maaliskuussa. Neljä vuotta on kulunut, tarina on saanut lopun, ja keskivaiheen epäjatkuvuuskohtakin on korjattu. Toivottavasti — ainakaan kukaan lukija ei ole huomauttanut sen kaltaisesta virheestä… Tie on ollut pitkä, enkä tiedä, kuinka mones tekstiversio lopulta päätyi kansien väliin. Näin se alkaa nykyään:

Mistä tarina alkaa? Tarina on värikäs seinävaate; ei sellaisella ole alkua. Kudelman muodostavat elämäni langat: Varhaislapsuuteni orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen. Päivät Marionettimiehen opissa. Paholaisnukke, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta. Varjoihin piiloutuva ihmishahmo, joka löydöstä lähtien seurasi minua aina jossain näkökenttäni laidalla. Kaikki nämä langat ovat osa tarinaa, joka olen minä. Mutta kaikkein paksuin loimilanka kudelmassa on Perro. Hän on minun merkitykseni, minun elämänvereni.

Teksti on elänyt, mutta tuskin mitään muita kohtia olen hieronut niin paljon kuin ihan alkua, enkä ole varma tuliko se lainkaan paremmaksi kaikesta siitä hieronnasta. Nyt se on joka tapauksessa lopullinen versio, mikä on tavallaan aika huojentava ajatus. En tiedä, olisinko koskaan saanut kirjoitettua kokonaista romaanikäsikirjoitusta ilman nanoa, sillä kuten edellisistä virkkeistä voi ehkä päätellä, sisäinen kriitikkoni on äänekäs rouvashenkilö ja suurin syy hitaahkoon kirjoitusvauhtiini.

Kun kirjoitin nuo ensimmäiset sanat marraskuun 1. päivänä 2012, en totta vieköön arvannut, että aloittelin siinä esikoisromaaniani. Mutta voisin lyödä vetoa, että 1.11.2016 jossain päin Suomea joku nanoilija kirjoittaa sanat, jotka aloittavat hänen esikoisromaaninsa taipaleen.

Juhani v 0.9

Sain Juhanin seuraavan version kokoon. Se on hyvä, sillä tiistaina alkaa marraskuu, jolloin pitää tietenkin kirjoittaa uutta. Juhani koostuu fragmenteista ja tässä vaiheessa muokkaus tarkoitti pääasiassa rakenteen muokkausta, oikeiden paikkojen etsimistä näille fragmenteille. Kun jotain palasta siirtää, täytyy tietenkin samalla päivittää tekstiä sellaiseksi, että se sopii uuteen järjestykseen, ja oli siellä myös muutama kohta, joissa tekstin tyyli oli jotenkin väärä ja vaati uudelleenkirjoitusta.

Edellisen version lukijat kommentoivat mm. näin:

Melkoisen hengästyttävää menoa … Jos yhtään haluaisit lukijalle antaa enemmän lepohetkiä … Kaiken limittyminen varsin moninaisesti … Huumori toimii kuin tauti, mikä on tarpeenkin noin järeässä jutussa … Se [fragmentti] jossa selvitetään pääosin miten maailma makaa, voisi ehkä sijoittua hieman aiemmin kuin nyt.

[yksi fragmentti] on jotenkin väärällä tavalla outo, irrallinen… Sekavuutta lisää se että hahmot tuodaan ilman muuta tunnettuina, mutta heidät esitellään vasta myöhemmin… [yksi fragmentti] on joko suurta neroutta tai keisarin uudet vaatteet.

Kuten näistä voi ehkä päätellä, Juhani on omituinen otus ja kyllä hänessä vielä riittää tekemistä. Kuitenkin tuntuisi, että nyt valmistunut versio alkaa jo lähestyä ensimmäistä oikeaa versiota, sellaista jonka jälkeen kamalan suuria muutoksia ei enää tarvittaisi. Nyt on taas hyvä aika ottaa vähän etäisyyttä tekstiin ja toivottavasti saada parin uuden lukijan kommentit, ennen kuin teen Juhanille mitään. Mutta se on aikaisintaan joulukuun asia.

Suunnitelmat uutta marraskuista tarinaa varten ovat jokseenkin utuiset, mutta ei se mitään. That’s the way I like it.

Kirjoitusta, pitkästä aikaa

Minulla on yksi käsikirjoitus, kutsutaan sitä nyt vaikka Juhaniksi, jonka ensimmäisen version sain valmiiksi viime syksynä. (Ei puhuta siitä, kuinka monta vuotta sitten aloitin kyseisen ikuisuusprojektin.) Sittemmin Juhani on käynyt kolmella betalukijalla ja olen tehnyt heidän palautteensa perusteella muokkaussuunnitelman. Kuukausia sitten. Sen jälkeen olen vältellyt aktiivisesti koko mokomaa tekelettä.

Olihan tässä välissä toki loma, joka oli hieno yhdistelmä vuoristoa, merta, uimista, patikointia, lukemista, rentoutumista. Ei todellakaan kirjoittamista.

Töitäkin on tullut tehtyä, ja kirjastossa on mahtavia kirjoja joita on pakko kantaa kotiin ja lukea (Michel Faberin The Book of Strange New Things ja Anni Nupposen Nainen ja kuningas tässä viimeisimpinä), ja sitten on sellaisia sarjoja kuin Night Manager, Stranger Things ja Penny Dreadful. Kiirettä pitää, toisin sanottuna.

Kunnes tänään. Oi onnea! Luin suunnitelmani läpi, otin näppäimistön kauniiseen käteen ja aloitin. Ihan tuosta vaan. Ja hommahan toimi: muutamassa tunnissa sain käytyä läpi ja ehkä jopa ratkaistua pari pahinta ongelmakohtaa. Eikä se edes sattunut kovin paljon.

Kai se on tämä syksy, joka saa kirjoitushalut heräämään. Kun ulkona tuoksuu sellaiselta, että tekisi mieli mennä ostamaan uusi penaali.