Kirjoitin pienen kannustuspuheen suomalaisille NaNoWriMoon osallistujille, aiheena se miten Nukkemestarista tuli Nukkemestari. Jaetaanpa se tässäkin.

Oli syksy 2012 ja mietiskelin, minkälaisen romaanin haluaisin kirjoittaa marraskuussa. Jotain tummasävyistä mutta ei masentavaa, fantasiaa mutta ei mitään miekkaa-ja-magiaa, jotain sellaista mitä kuvailisin englanniksi sanalla uncanny. Jotain, jonka elokuvaversion voisi ohjata Guillermo del Toro. Katselin kotona katosta roikkuvaa pientä marionettia ja totesin, että voisinpa kirjoittaa tarinan nukketeatterista. Kirjoitin muutaman rivin muistiinpanoja:

uskonto vs. rebeltaikuus
pappianimaattorit, golemit
lainsuojattomat animaattorit

Tuhka: kertoja, nukkemestarin oppilas
Perro: ystävä, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Nukkemestari: “hullu hatuntekijä”, *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*
Rabbi Loew, toinen kertoja? *muutama sana spoilaavaa luonnehdintaa hahmosta*

*neljä sanaa spoilaavaa luonnehdintaa juonesta*

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, tästä sen näkee. Tuli marraskuun 1. päivä, ja näin käsikirjoitukseni alkoi:

Mistä tarina alkaa? Varhaislapsuudestani orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen? Elämästäni kadulla; ajasta jolloin tapasin Perron? Vai siitä, kun hänet kadotin? Näennäisesti tarina alkaa päivästä, jolloin menin Marionettimiehen oppiin. Tai jo paljon aiemmin: marionetista, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta, ja varjoihin piiloutuvasta ihmishahmosta, joka löydöstä lähtien seurasi minua, aina jossain näkökenttäni laidalla. Sellainen alku jättäisi kuitenkin huomiotta kaiken, mikä minulle oli tärkeintä. Se jättäisi huomiotta perimmäisen motiivin kaikille teoilleni.

Marraskuun aikana kirjoitin tasaisella tahdilla ja sain 50000 sanaa täyteen 29. päivä. Roikuin ahkerasti foorumilla, mitä en ollut aiemmin siinä mittakaavassa tehnyt, ja sain paljon vertaistukea. Ennen kaikkea minulla oli hauskempaa kuin aiempina vuosina, kun kirjoittaminen ei tuntunut aivan niin yksinäiseltä puuhalta kuin se yleensä on. Vastailin esimerkiksi kaverille kilautuksiin, ja näiden vastausten ansiosta onnistuin muuttamaan parin toverin (krhm, tiedätte kyllä keitä olette) tarinat vähän toisen näköisiksi kuin ne olisivat olleet ilman minua. Eksyipä Nukkemestariinkin jotain nano-meemejä, tappajalapio sinne ainakin tuli jäädäkseen.

Kun marraskuu loppui, tarinakin oli melkein lopussa: olin keskellä viimeistä lukua, vain yksi kohtaus puuttui. (Kohtauksen jälkeen tuli vielä epilogintapainen, mutta senkin olin jo kirjoittanut.) Jos unohdetaan sellainen pikkuseikka, että keskellä tarinaa oli epäjatkuvuuskohta, jossa olin muuttanut juonta ja kirjoittanut tarinan loppuun olettaen, että alkupuoli oli jo korjattu uuden juonen mukaiseksi… niin, jos se unohdetaan, kaikkihan oli mennyt erinomaisen hyvin. Ja sellainen toinen pikkuseikka haittasi myös hiukan, etten tiennyt mitä siinä viimeisessä kohtauksessa pitäisi tapahtua.

Tätä kirjoittaessani on lokakuu 2016. Nukkemestari ilmestyi Myllylahden julkaisemana tämän vuoden maaliskuussa. Neljä vuotta on kulunut, tarina on saanut lopun, ja keskivaiheen epäjatkuvuuskohtakin on korjattu. Toivottavasti — ainakaan kukaan lukija ei ole huomauttanut sen kaltaisesta virheestä… Tie on ollut pitkä, enkä tiedä, kuinka mones tekstiversio lopulta päätyi kansien väliin. Näin se alkaa nykyään:

Mistä tarina alkaa? Tarina on värikäs seinävaate; ei sellaisella ole alkua. Kudelman muodostavat elämäni langat: Varhaislapsuuteni orpokodissa, jossa totuin kipuun ja yksinäisyyteen. Päivät Marionettimiehen opissa. Paholaisnukke, jonka löysin nekromantikoiden killan tunkiosta. Varjoihin piiloutuva ihmishahmo, joka löydöstä lähtien seurasi minua aina jossain näkökenttäni laidalla. Kaikki nämä langat ovat osa tarinaa, joka olen minä. Mutta kaikkein paksuin loimilanka kudelmassa on Perro. Hän on minun merkitykseni, minun elämänvereni.

Teksti on elänyt, mutta tuskin mitään muita kohtia olen hieronut niin paljon kuin ihan alkua, enkä ole varma tuliko se lainkaan paremmaksi kaikesta siitä hieronnasta. Nyt se on joka tapauksessa lopullinen versio, mikä on tavallaan aika huojentava ajatus. En tiedä, olisinko koskaan saanut kirjoitettua kokonaista romaanikäsikirjoitusta ilman nanoa, sillä kuten edellisistä virkkeistä voi ehkä päätellä, sisäinen kriitikkoni on äänekäs rouvashenkilö ja suurin syy hitaahkoon kirjoitusvauhtiini.

Kun kirjoitin nuo ensimmäiset sanat marraskuun 1. päivänä 2012, en totta vieköön arvannut, että aloittelin siinä esikoisromaaniani. Mutta voisin lyödä vetoa, että 1.11.2016 jossain päin Suomea joku nanoilija kirjoittaa sanat, jotka aloittavat hänen esikoisromaaninsa taipaleen.