Syksyllä eräs ystäväni kertoi lukeneensa Nukkemestarin ja mainitsi, että se oli tuonut mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”sen nukkejutun”. Kaivelin mieleni arkistoja ja tulin siihen tulokseen, etten ollut lukenut kyseistä teosta. En miettinyt silloin asiaa sen enempää, ajattelin vain että on aika luonnollista että kaksi kauhuromanttista tarinaa muistuttavat jotenkin toisiaan. Sen verran olin kai kuitenkin utelias, että tulin lukeneeksi syksyn ja talven kuluessa Ruiz Zafónin ne suomennetut kirjat, joihin en ollut aiemmin tutustunut. Ja löytyihän ”se nukkejuttukin” vihdoin.

Pidin kirjasta, mutta lukukokemus oli samalla todella hämmentävä. Aivan kuin olisimme molemmat ostaneet jostain tarinakaupasta saman pussillisen aineksia ja leiponeet sitten niistä omanlaisemme kakun. Ei nyt takerruta sekavaan metaforaan eikä mennä myöskään liikaa yksityiskohtiin, koska en halua spoilata kumpaakaan näistä kirjoista, mutta molemmista löytyi esimerkiksi Vanha hautausmaa, teatteri ja tietenkin niitä nukkeja.

Hassuinta tässä on, ettei kyseessä ole todellakaan ensimmäinen kerta. Muutama vuosi sitten luin Viivi Hyvösen teoksen Apina ja uusikuu, josta pidin todella paljon, mikä ei sinänsä ollut erikoista: olinhan itse kirjoittanut pari vuotta aiemmin pöytälaatikkoon aika samanhenkisen scifi-noir-käsikirjoituksen, jossa oli yökerholaulajatar Lana (vrt. Luna) ja salaperäinen taustavaikuttaja Rouva (vrt. Rouva).

Taannoin koin myös kauhunhetkiä esimerkiksi lukiessani kuvausta Antti Salmisen romaanista Lomonosovin moottori tai Leena Krohnin Erehdyksestä, jotka molemmat toivat yllättävän paljon mieleen erään työn alla olevan käsikirjoitukseni, kutsutaan sitä nyt vaikka Juhaniksi. Sitten kun olin saanut Juhanin ensimmäisen version kasaan, luin molemmat mainitut romaanit ja kylmä hiki kuivui otsaltani; en sentään ollut kirjoittamassa kummankaan kerrassaan mainiota teosta uusiksi.

Tämä on varmaan tuttua kaikille, jotka kirjoittavat. Uskon. Toivon. Jotkut kirjailijat nyt vain tuntuvat ajattelevan samanlaisia asioita, katselevan maailmaa aavemaisen tutusta näkökulmasta. Aina sen huomaaminen jaksaa ihmetyttää minua.

Pari vuotta sitten aloin kirjoittaa tarinaa kirjailijasta, jonka jokaisen romaanin oli ehtinyt jo julkaista joku toinen. Sitten kuulin eräältä ystävältäni, että hän oli lukenut sellaisen tarinan.